(film review in Finnish) Ikitie, 2017.

ikitie_juliste

(DVD saatavilla kaupoista / DVD available in stores)

Tämä on yksi niistä tarinoista, joista peruskoulun historiantunneilla ei juuri puhuttu.

Jussi Ketolan elämää on seurattu useissa Antti Tuurin teoksissa. Ikitiessä Ketolan tie kulkee Lapuan liikkeen muilutusreissun päätteeksi Neuvostoliiton rajalle. Hänet on tarkoitus teloittaa maanpetturina, mutta hän onnistuu pakenemaan sieppaajiltaan. Rajan takana Neuvostoliiton viranomaiset antavat hänelle uuden henkilöllisyyden, työpaikan sekä asuinsijan Hopean kolhoosissa vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon saapuneiden amerikansuomalaisten keskuudessa. Tarkoituksena on yhdessä rakentaa aurinkoinen tulevaisuus kommunistisessa ihmemaassa.

Ketola, uudelta nimeltään Jussi Kari, ei ole kuitenkaan tilanteeseen täysin tyytyväinen. Hän haluaa takaisin perheensä luo. Entiselle perheelle on kuitenkin jo lähetetty tieto, että Jussi on kuollut. Mitä muutakaan kuollut mies voi tehdä, kuin aloittaa alusta? Hän perustaa perheen amerikkalaisen Saran kanssa, jonka kanssa hän saa pienen pojan, Paulin. Hetken kaikki tuntuu sujuvan mallikkasti.

Vaan eipä aikaakaan, kun tämä vaivalla rakennettu utopia alkaa rakoilla liitoksistaan ja näyttää todellisen luontonsa. Stalinin aikaiset vainot päättävät monen ihmisen elämän – mikäli kuolema heille suodaan. Ketola ei ole yksi heistä, ei edes sen jälkeen kun hänen koko perheensä oli häneltä jälleen kerran riistetty. Miten pitkälle suomalainen sisu kantaa?

Suomalainen elokuva ei keinoja kaihda. Se säväyttää usein sellaisella tavalla, mihin vain harvat muut pystyvät. Tämä pätee myös Ikitiehen; paikoitellen teki niin pahaa katsoa, että halusin vain kaivautua syvemmälle sohvatyynyihin ja vetää peiton korville. Samaan aikaan se oli niin vangitseva, että oli pakko jatkaa. Ikitie on synkkä, karu ja tuntuu pelottavan realistiselta. Vielä pelottavampaa on se, että vastaavia tarinoita on maamme historiassa paljon.

Vaikka tarina oli synkkä heti ensiminuuteilta lähtien, nähdään lopussa myös toivonpilkahdus — mikä, uskokaa tai älkää, oli jopa kaltaiselleni ikävien loppujen ystävälle ihan tervetullut tuulahdus.

Kaiken kaikkiaan Ikitie ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Se herätti paljon tunteita ja puhutteli minua melankolisella sielunmaisemallaan erittäin paljon. Myös historiallisesta näkökulmasta pidän tarinaa avartavana. Suosittelenkin elokuvaa niille, jotka arvostavat kaunistelemattomuutta ja rajua kerrontaa.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s